Minneköhän kaikki tietoni tuolta oikealta ovat hävinneet?
Laatikot ovat vielä tallella kyllä mutta minulla ei ole hajuakaan miten ne saa takaisin.

Mutta en usko että tänne enään kauheasti kirjoittelen, nytkin näitä taukoja on tullut, kun ei ole vain saanut aikaiseksi mitään kirjoittaa, tai sitten ei ole saanut tuntemuksia sanoiksi niin hyvin, että niitä olisi tänne raapustellut.

Jos tulee inspiraatio, saatan tänne jotain kirjoittaa, mutta siihen asti au revoir! Tai jotain siihen suuntaan.

Vaari on nyt paremmassa paikassa.
Oli sen kyllä täälläkin hyvä olla, mutta kai oli vain sen vuoro lähteä.
Mutta miksi jo nyt?

Kun en ehtinyt sinulle jättää hyvästejä aikaisemmin niin että olisit ne kuullut, jätän ne nyt.

Hei hei vaari, onneksi et tuntenut mitään niistä kivuista mitä olisit tuntenut, jos olisit herännyt.
Meillä kaikilla on ihan kauhea ikävä.

Keskiviikko 16.4.2008, kello on suunnilleen yhdeksän illalla, minun pitäisi olla suihkussa, tekemässä läksyjä, katsomassa televisiota tai jotai muuta mitä yleensä teen arki-iltaisin. Mutta tänään en ollut.
Olin Hartwall -areenalla monen tuhannen muun ihmisen kanssa. Kiljuin, hypin, nauroin.
Backstreet Boys.
En ole ikinä kokenut mitään näin hienoa.

Seurakaan ei olisi voinut enää mahtavampaa olla, kiitos kaikki tytöt, varsinkin ne kaksi ihaninta.

Masentavasta säästä huolimatta tuli naurettua viikonloppuna paljonkin.
Ainakin tällä hetkellä elämä hymyilee.

Ja kouluunkin pitäisi raahautua. No kohtahan sekin loppuu, voitteko kuvitella että olen käynyt kohta jo yhdeksän vuotta koulua? Ei huonommin!

Tänään oli kyllä varsin kiintoisa päivä.
Ensin pientä dramatiikkaa koulussa, sitten pientä dramatiikkaa koulun jälkeen ja vielä vähän paniikkia junassa ja Hyvinkäällä. Mutta hauskaa oli, pitää tehdä noita ex tempore-retkiä useamminkin!
Koulussa ei oltaisi voitu itseämme enää pahemmin nolata. Miksi, oi miksi puhuimme niin kovaa? Nyt hävettää.

Nämä muutaman päivän tapahtumat ovat saaneet minut miettimään ja huomaamaankin, kehen oikeasti kannattaa luottaa ja keneen ei.