Olen taas kerran sen verran sekaisin, että tämä on ainoa paikka minne voin jotakuinkin pukea tuntemukseni sanoiksi. Niinpä kirjoittelen jotain selvittääkseni päätäni.

Voisi sanoa että rakkauselämäni on ollut koko elämäni ajan.. pientä. Tai no, kyllähän sellaisia ala-asteen "Hei ollaan yhdessä, nähdään koulussa mutta siihen se jää" -juttuja muutama löytyy, mutta niitä nyt ei voi kutsua rakkauselämäksi. Odotan mieluummin ensimmäistä poikaystävää kuin kutsun tuota rakkauselämäksi.
Mutta nyt jotain on tapahtunut, enkä saa siitä oikein selvää.

Voisi sanoa että koin ensirakkauteni tämän vuoden alussa. Kävi niin, että olimme kolme-neljä vuotta sitten Kreikassa tuttavaperheemme kanssa, jossa on minun ikäiseni tyttö, eräs kaverini. Hänen isoveljellään oli matkalla mukana kaveri, jonka nimen nyt uskaltaudun tässä kertomaan, eli Tuukka. Hän oli pitkään vain kaverini, ne muutamat kesät ja kaksi uutta vuotta jotka vietin kaverini, hänen isoveljensä ja Tuukan kanssa, silloin olisin pystynyt rehellisesti sanomaan että hän oli vain kaveri. Mutta tämän vuoden alussa tapahtui jotain outoa. Aina kun juttelin Tuukan kanssa, mahassani myllersi ihan erilailla kuin ennen. Petyin kun hän lähti johonkin niin, ettemme voineet puhua ja ilahduin suunnattomasti kun hän sanoi minua kauniiksi. Sitten tuli se yksi ilta, tai yö, jolloin juttelimme monta tuntia. Tunnustin hänelle ihastukseni. Ja sain tunteilleni vastakaikua, Tuukkakin oli ihastunut minuun. Olin onnellisempi kuin pitkään aikaan. Tätä onnentunnetta kesti noin kuukausi, ja sitten tapahtui taas jotain, mitä en osaa selittää. Aloimme kiistellä ja miettiä, kannattaako meidän pysyä sittenkin vain kavereina, ja niin lopulta päätimme - ollaan vain kavereita.

Olin surullinen. Mutta pääsin siitä yli, yllättävän nopeasti ja ajattelin ettei hän enää välitä minusta vaan menee samallalailla eteenpäin. Ja niin meni vähän aikaa, juttelimme silloin tällöin eikä se haitannut minua. Sitten Tuukka alkoi lähettää minulle viestejä. Se oli outoa, viimeksi hän tekstasi minulle joskus kun olimme "yhdessä" - silloin tekstailimme joka ikinen ilta. Tämä tuntui lähes samalta, olin yllättynyt.

Ja nyt olemme samassa tilanteessa kuin pari kuukautta aikaisemmin. Olen ihastunut Tuukkaan, hän on minuun, hän sanoo ikävöivänsä ja ajattelevansa minua koko ajan, mutta silti hän sanoo ettei meistä tule mitään pitkän välimatkan takia.
Tämä on yhtä kärsimystä.
En minäkään kaukosuhdetta haluaisi, mutta olen sitä mieltä, että jos toisesta pitää tarpeeksi, sekin voi toimia. Mutta en halua samanlaista olotilaa kuin silloin joskus.. silloin kuin "erosimme", silloin kuin itkin ja toivoin, että Tuukka ei enää koskaan puhuisi minulle etten joutuisi taas kärsimään.
Hän sanoo ettei halua minun kärsivän. Ja silti hän puhuu minulle, antaa minulle toivoa että meistä voisi tulla jotain.

Miksi? Miksi minulle tapahtuu näin?

Toisaalta, tästä olen oppinut jotain, mistä en kyllä tiedä vielä, pitääkö se paikkaansa.
Kerran joku viisas ihminen sanoi: "If it's not complicated, he isn't probably your soulmate."
Tämä saa minut miettimään. Mutkikasta ja hankalaa tämä todellakin on mutta että sielunkumppani? No jaa.