Nyt on tosiaan kestänyt pitkä aika siitä kun viimeksi kirjoitin. Minun piti kirjoittaa ennen 18. päivää mutta kone ei suostunut joten kirjoitan vasta nyt.
Joten.
Pääsin ripille sunnuntaina. Leiri alkoi siis tuolloin 18. päivä, se oli sporttiripari Ryttylässä, en tuntenut sieltä ketään ja olin ainoa hausjärveläinen. Leiriläisiä oli 23 - kahdeksantoista poikaa ja viisi tyttöä. Kuulostaa hyvältä, eikö? No ei.
Ensimmäiset päivät olivat tuskaa. Olisin voinut lähteä sieltä minä hetkenä tahansa pois, kotiin - tuttuun ja turvalliseen paikkaan perheen ja ystävien luo. Mutta enhän minä tietenkään voinut lähteä, halusinhan minä ripille päästä. Joten yritin pärjätä, kestin oppitunnit ja ruokailut, puhuin ystävieni kanssa puhelimessa ja valittelin surkeuttani (kiitos kun jaksoitte kuunnella <3) enkä oikein ystävystynyt kenenkään kanssa. Tuntui yksinäiseltä, siltä etten kuulunut joukkoon.

Mutta vähän ennen leirin puoliväliä kaikki alkoi mennä paremmin, aloin tuntea riparimme mahtavia tyyppejä ja ystävystyin heidän kanssaan.
Sitten tuli se legenaarinen 24.7. Kappeli-ilta, itkujuhla, niinkuin joku sitä kuvaili eikä yhtään liioitellut. Voin ylpeänä sanoa että silloin itkin ja silloin tulin uskoon. Voimme kaikki sanoa niin, koska niin kävi kaikille. Se oli niin arvokas kokemus etten vaihtaisi sitä mihinkään.

Koko leiri oli unohtumaton, kaikki leiriläiset, isoset ja vetäjät olivat loistavia tyyppejä ja toivottavasti nähdään jatkoriparilla.
Ääni on käheänä, en tiedä mistä, lieneekö paljosta laulamisesta kuitenkaan. Mutta ei se haittaa!

Se on morjensta pöytään!